Kirjastotäti

Opukset järjestyksessä.

Pari päivää sitten oli täydenkuun aika. Kuuhulluus tai muut unettomat yöt eivät minua niinkään vaivaa täydenkuun aikaan, mutta täällä ollessa siitä on tullut jonkinlainen merkkipaalu. Nimittäin silloin, kun kuu loistaa pyöreimmillään, minulla napsahtaa yksi lisäkuukausi Ghanassa lisää. Viime kerrasta ei tunnu olevan kovinkaan pitkä aika, vaikka kaiken astronomiatietämykseni mukaan siitä kuuluisi olla ne kuukauden päivät. Kolme kuukautta. Toisaalta pitkä aika reissun päällä Afrikassa, mutta kovin lyhyt etappi koko elämässä!

Joulu koittaa kohta, mutta täällä ei joulunvieton merkkejä näy ilmassa lähes lainkaan. Kumasissa muutamassa kojussa on ollut myynnissä kimaltelevia kuusenkoristeita ja yhden joulukuusen olen nähnyt nököttävän ravintolan nurkassa, mutta siinä se aika lailla on ollut. Ilma on hiostava ja tuntuu lämpiävän vaan. Vähän jouluista musiikkia olen ottanut mukaan matkaan ja tänään ilokseni kuulin kylän yleisradion soittavan joulumusiikkia heti aamukuudelta – kyllä siinä muutamat muistot tupsahtivat mieleen. Kyllä se kuitenkin lunta, sinisiä hetkiä ja lahjojen paketointia kaipaisi, jotta tunnelmaan voisi päästä. Juicen ”Sika” auttanee pahimman yli.

Koulussa olemme vähän vaihtaneet työkuvioita ja tällä hetkellä olemme kirjojen kimpussa ja jättäneet kotitehtävien tarkistamisen ja ruoan jakelun vähemmälle. Tiskaamassa olemme kyllä joka viikko ahkerasti mukana, mikäs sen parempi hetki rupattelulle ja vähän ”fyysisemmälle” työlle. Kirjat ovat aina olleet yksi kiinnostukseni kohde. Tullessamme kouluun ensimmäisinä viikkoina huomasin toimistohuoneen nurkassa pari suurta konttia, jotka olivat täynnä kirjoja sekä muita pelejä. Jonkin ajan jälkeen kaikki kirjat tungettiin kaappiin, tupaten täyteen. Ei jäänyt ilmalle tilaa virrata.

Tiesin, että uuteen rakennukseen on määrä tulla oma tila kirjastolle, joten päätin, että haluan olla mukana kirjoja sinne siirrettäessä. Uusi lisärakennus tai sen toinen kerros on vielä melkoisen kaukana valmiista, mutta koulun väki sai tarpeekseen kirjoista, jotka viikko viikolta päätyivät lojumaan keoiksi lattialle. Toimistohuoneeseen rakennettiin väliaikainen kirjahyllystö ja niinpä rupesimme töihin. Erään työpaikkani oppien mukaan päätin, että jokainen kirja merkataan ylös ja yritämme parhaamme mukaan tehdä ihka oikean kirjaston. Työrupeama on jotakuinkin suuri, paljon isompi kuin mitä alun perin osasi aavistaa, mutta parempi niin. Tuntuu mukavammalta, kun on tekemistä.

Nykyään päivisin vedän henkisen nutturan tiukalle ja vilkuilen silmälasien takaa kuin mikäkin kirjastonhoitaja. Ainakin siltä minusta tuntuu, ja uskon, että osaan samastua nyt kirjastotätien käytökseen ja päästä syvemmälle heidän tiukan imagonsa syihin. Joka kerta kun oppilaat tulevat kirjastotunnilla tutkimaan aarreaittaani, en malta istua paikoillani tai keskittyä mihinkään. Tuijotan silmät pullottaen, ettei kukaan vaan laita kirjoja väärään paikkaan tai tee mitään muuta yhtä suvaitsematonta. Läheltä pitää, etten käske kaikkia poistumaan, jotta kirjoille ja järjestykselle ei vain tapahtuisi mitään… Unohtaen toki kirjojen yksiselitteisen olemassa olon tarkoituksen: tulla luetuksi.

Ei sillä, etteikö huoleni epäjärjestyksestä ja sekamelskasta olisi aivan turha. Ghanassa ei nimittäin kovinkaan paljon näe ihmisten lukevan. Päivälehtiä myydään joissakin paikoissa, mutta jos näen ihmisen nenä kiinni kirjassa tai lehdessä tuijotan kuin mitäkin irtolaista. Näin on asiat ainakin meidän kylässämme ja luultavasti melko lailla samat tavat muuallakin. Tästä syystä uskoisin, että täällä ei ole kovinkaan paljon kirjojen kulttuuria eikä siis välttämättä ymmärretä kirjojen arvoa myöskään esineenä. Niinpä lapset (kuin aikuisetkin) heittelevät kaikkea ja kaikkialle ja tämä ei tee hyvää esineelle. Kirjastokäytäntö tai järjestelmällisyys ainakin meidän koulumme yksikössämme on nähtävästi uusi käsite, sillä kun viikonlopun jälkeen palasimme koululle, oli puolet noin 2000 kirjasta vedetty lattialle ja täysin sekaisin. Tunsin nutturan kiristyvän totaalisesti ja lopullisesti.

Nyt on sitten uusi selvitystyö tehtävänä. Luulen, että tällä viikolla toteutan uhkaukseni, ettei yksikään käsipari koske kirjoihin tai astu kahta metriä lähemmäksi mitään paperista objektia, jonka hyvinvointi on minun kontollani. Voi olla, että seuraavan kirjastotunnin aikana oppilaat jököttävät kiltisti paikoillaan ja jokainen saa tehtäväkseen pohtia tarkkaan ja huolella, mikä on kirja ja miksi maailmassa on olemassa kirjastoja? Miten kirjoja käsitellään? Miksi luemme? Olisi mielenkiintoista nähdä, mitä mietteitä pienissä päissä pyörii, ja löystyykö henkinen nutturani ennen seuraavaa täydenkuun aikaa vai päädynkö delegoimaan itseni uusiin tehtäviin.

Hulinaa ja häähumua

Kumasin kaduilla.


Parin viikon päästä odottaa ensimmäiset, mutta toivottavasti eivät viimeiset häät, jonne minut on kutsuttu. Sulhasen olen tavannut pari kertaa aiemmin. Tarinahan menee näin: olimme Yordan kanssa ensimmäistä kertaa käymässä tuttavien luona toisella puolella Kumasia kuin missä itse asumme. Reissu kyseiseen osoitteeseen oli jo sen verran sekasortoinen seikkailu, että saimme molemmat pyyhkiä hikikarpaloita otsaltamme yrittäessämme päästä perille. Matka meiltä Effiduasesta Kumasin keskustaan ensinnäkin kesti sen vajaan tunnin. Tämän jälkeen saavuimme muurahaiskekoa muistuttavaan asfalttiviidakkoon, ihmismassan keskelle. Alkuasetelmat olivat, että tiesimme kohdekaupunginosamme nimen, lähtöaseman nimen Kumasissa ja mahdolliset tulevat välipysäkit. Tästä rohkaistuneena lähdimme vankoin askelin kohti ammoista taivallusta. Matkustamisessa Afrikassa tai vähintään Ghanassa voi ottaa yhden pääsäännön käyttöön: ei kannata suunnitella liikaa, sillä ikinä ei tiedä mitä tapahtuu ja todennäköisyys, että jotain tapahtuu on ehdottomasti suurempi kuin että matka sujuu silkkisesti ja tahroitta.

Saavuimme lopulta kulmille, josta jonkin kulkuneuvon oli määrä jatkaa kohteeseemme ja näinpä aloitimme kyselyrumban. Valehtelematta konsultoimme vähintään 15 eri henkilöä pohtiessamme, mistä hypätä trotron kyytiin. Näistä 15:stä luultavasti viisi tiesi, mistä puhuimme, mutta jokainen osasi tietysti neuvoa. Täällä on nimittäin sellainen, jokseenkin viheliäinen vaikkakin ystävällinen tapa, että aina osataan antaa ohjeita, vaikka vastauksesta ei todellisuudessa olisi harmainta hajua. Noh, kymmenisen kertaa meidät sitten ohjattiin seuraavaan pisteeseen ja seuraavan ihmisen luokse, josta taas ohjattiin uuteen kulmaukseen, kunnes lopuksi huomasimme, että olimme takaisin lähtöpisteessä. Aivan kuin olisi pelannut kierroksen Monopolia ja todennut, että lähtöruutuhan sieltä jalkojen alta taas pilkottaa. Kello oli yli kuuden, joten valaistus ei antanut lainkaan armoa ja jossain määrin niinkin viileän rauhallisen henkilön kuin minun korvistani alkoi tupruta kevyttä savua. Lopulta vinkkasimme taksin, hyppäsimme kyytiin, maksoimme ylihinnan ja tuntia myöhemmin olimme perillä. Myönnettäköön, että tämänkin matkan aikana, sivukujilla, muhkuraisilla teillä ja Afrikan mustassa yössä mietitytti pari kertaa, olimmeko todella suuntaamassa oikeaan paikkaan, mutta nämä aatokset todettiin pian hyvin vääriksi ja pääsimme turvallisesti, kokonaisina kappaleina perille… Ainoastaan muutama uusi, hyödyllinen oppi ja kokemus mukaan kammettuna.Tosiaan, ne häät. Vietettyämme mukavan ja viihtyisän illan toisten vapaaehtoisystäviemme kanssa, seuraavana päivänä koitti lähtö takaisin Kumasiin. Koko kaupunginosa näytti taas aivan uudelta päivänvalossa. Ystävämme ymmärsi hyvin, että paluumme tarvitsi ohjeistajaa, sillä emme tienneet, mikä tien murikka tai syvennys edusti trotron pysäkkiä. Pysäkinpientareelle päästyämme huomasimme, ettemme olleet todellakaan ainoat, jotka halusivat viettää aikaansa Ghanan kulttuuripääkaupungissa – meitä oli yksi jos toinenkin huitomassa tien varressa. Täällähän on elämänrytmi kerta kaikkiaan hidastempoinen ja rauhallinen suuressa osassa asioita, mutta tämä ei päde, jos on tarvis kilpailla istuinpaikasta minibussissa. Siinä kisassa jään monesti jalkoihin, ja uskon, että jopa Jani Tanskaselta kysyttäisiin extraponnistuksia, vaikka huipputelinevoimistelija onkin. Nimittäin sellaista akrobatiaa, mihin täkäläiset kykenevät trotroon kiivetessään, saa hakea koirien ja kissojen kanssa. Tässä kisassa ovat sallittuja kaikki säännöt ja nyt voin sanoa tietäväni, mistä on peräisin sanonta ”tulla ovista ja ikkunoista”. Voin sanoa käsi sydämellä, että miehet könysivät autoon KAIKISTA avoimista aukoista, ovista ja ikkunoista. Ja kun ei ne ikkunat ole normaalin henkilöauton ikkunoita suurempia! Myös takaluukusta/-ovesta tungettiin ja moni oli halukas seisomaan avoimen liukuoven suussa koko matkan. Onneksi kuitenkaan ihan näin täyteen autot eivät voineet tulla, vaikkakin jokainen maksava asiakas olisi tervetullut trotron rahastajapojan ja kuskin mielestä. Jos poliisiratsioita ei olisi niin usein kuin niitä täällä on, menisin aika lailla takuuseen, että ihmismäärä joukkoliikenteessä olisi useimmiten tuplat.

Toisin sanoen, meillä teki vähän tiukkaa päästä jatkamaan matkaa trotrolla. Parinkymmenen minuutin odottelun jälkeen hyppäsimme lopulta kimppataksiin, joka kulkee samalla periaatteella kuin trotrot, mutta ovat inasen tyyriimpiä. Siinä odottelun aikana varmasti jokainen ohikulkija ja toiset kärsivälliset odottelijat olivat huomanneet meidät obrunit ja kuulleet, minne olimme matkalla. Obruneita kohdellaan täällä välillä liian hyvin esimerkiksi viemällä jonon ohi erinäisiin paikkoihin, ja niin kävi nyt taksissakin. Etuistuimella istui mukavanoloinen, ghanalainen mies, joka tiedusteli, minne ulkomaalaiset turistit ovat matkalla. Itse hän ei ollut menossa samaan kohteeseen, mutta halusi ottaa meidät samaan kimppataksiin kyytiin ja auttaa meidät perille. Matkan aikana vaihdoimme kuulumiset, ja perinteiset tiedustelut oleskelustamme maassa ja tehtävämme täällä käytiin huolella läpi. Hän oli sattumoisin itse brittiläisen vapaaehtoisjärjestön Ghanan pisteessä hommissa. Tämän brittijärjestön päätehtävänä on auttaa kouluja ja muita samanlaisia, apua tarvitsevia kohteita lahjoittaen kirjoja, kirjahyllyjä ynnä muita tavaroita. Järjestöllä on Ghanassa joka vuosi englantilaisia vapaaehtoisia töissä, jotka kiertävät maata vieden kyseisiä tavaroita maan eri kolkkiin. Tulimme hyvin juttuun – auttoi varmasti, että hänellä oli jonkinlainen näkemys ulkomailta tulleen vapaaehtoisten ajatusmaailmasta. Hyvän tovin turistuamme miehen pysäkki läheni. Ennen lähtöään hän kertoi, että pientä stressiä aiheuttaa myös monenlaiset häävalmistelut, joiden keskellä hän ja tuleva avokki ovat. Siinä samassa tuli meillekin kutsu näihin kemuihin ja olimme kuin ällikällä lyötyjä. Otimme kutsun erittäin mielissämme vastaan, heitimme moikat etupenkille ja jatkoimme matkaa kohti Kumasia. Häihin on nyt parisen viikkoa. Muutama päivä sitten hän soitti, vaihdettiin taas kuulumiset ja sitten hän sanoi: ”Soittelin kysyäkseni, kuinka pitkä olet.” ”Kuinka pitkä? …Metri seitkytviis suurin piirtein.” ”Ahaa, okei, no sitten olet liian pitkä. Morsiusneidon täytyy olla lyhyempi kuin morsiamen.”

Häät tulevat olemaan varmasti mielenkiintoinen ja ainutlaatuinen kokemus, mutta ei siitä pituudesta ihan aina olekaan niin paljon hyötyä kuin uskoin.

Pala Afrikkaa

Ikuinen klisee "yksi kuva kertoo enemman kuin tuhat sanaa" toimii useimmissa tapauksissa ja toivottavasti myoskin seuraavassa. Blogialustalla, jota kaytan on rajattu maara tilaa. Taman vuoksi laitan vain linkin, jonka avulla toivon, etta edes prosentin kymmenys kokemastani tulee myos teidan nahtavaksenne!

Pala minun Afrikkaani tassa!

Koulun penkille

Olen aloittanut tyot American co-operative school -nimisessa koulussa. Koulu on perustettu kuutisen vuotta sitten ja sen takana on Ghanasta, Effiduasen vieressa sijaitsevasta kaupungista kotoisin oleva mies, joka on viimeiset kolmekymmenta vuotta asunut Yhdysvalloissa. Koulun tontilla on valmiina kaksikerroksinen rakennus, jossa on suurin piirtein kymmenen luokkahuonetta. Sen lisaksi pihalla on talo, jossa asustaa perhe, joka huolehtii osaltaan koulun tontista. Rakenteilla on parhaillaan viela suurempi kokonaisuus: kolmikerroksinen koulurakennus, joka sisaltaisi lisaa luokkatilaa, hallinnolliset tarpeet, wc-tilat, pienen kirjaston ja tietokoneluokan. Ensimmaisen kerroksen perustukset ovat jo kayttokelpoiset, joten niita kaytetaan opetuksessa. Rakentamisen vuoksi joka paikassa on kasoittain rakennuspolya ja varmasti tasta syysta ensimmaisen viikon aikana nena oli koko ajan tukossa; epailen ettei aivan pelkasta syysflunssasta ollut kyse.

Lapsia on koulussa sen seitsemisensataa (700!) ja ikahaitari on noin vuoden ikaisista kuusitoistakesaisiin ja kukaties vanhempiakin oppilaita loytyy. On paivakotia, lastentarhaa, alakoulua ja ylakoulun ensimmainen luokka. Alemmat ikaluokat on jaettu A- ja B-luokkiin, mutta vanhimpia oppilaita riittaa "vain" yhteen luokkaan. Tama tarkoittaa noin 50 oppilasta per luokka. Luokkahuoneet ovat samankokoisia kuin Suomessakin, mutta ei edes nayta silta, etta luokat pursuaisivat lapsia. Tassa maassa yksi janna asia (sadan muun yhta jannan rinnalla) on, etta ihmisten iasta ei voi koskaan sanoa oikeastaan yhtaan mitaan. Kun sanon, etta luokkakoot nayttavat muulta kuin mita todellisuudessa ovat, tarkoitan sita, etta lapset ovat iastaan huolimatta niin pienia ja ohuenkapeita matosia, etta mahtuvat vaikka kurkkupurkkiin. Tuntuu, etta suomalaiset lapset ovat 10- ja 11-vuotiaina jo terhakkaita latkajatkia ja kuulantyontajia. Taman lisaksi kaikilla on identtinen koulupuku, joka varmasti hamaa silmaa entisestaan. Toinen aaripaa ian suhteen taalla tapahtuu yli 20-vuotiaitten (etenkin naisten) kanssa. Monesti olisin voinut menna takuuseen, etta kyseinen henkilo on paalle kolmikymppinen, mutta asiaa kysyttaessa lahestulkoon jokainen uteluni kohde on ollut minuakin nuorempi (lue: alle 24)! En sitten tieda, missa vaiheessa he hyppaavat yli ne maagiset 10 vuotta; suoraan varhaisteinista piinkovaksi businessnaiseksi tai kotiaidiksi.

Vaikka luokkakoot hamaavat tottumatonta silmaa, samaa ei voi sanoa metelin ja aanien maarasta! Etenkin uudessa rakennuksessa, jota ollaan parhaillaan rakentamassa, ei ole ovia eika ikkunoita ja seinat ovat kevytta puulevya. Jokainen voi mielessaan kuvitella volyymin tason 150 lapsen yrittaessa vastata opettajan kysymykseen englannintunnilla aiheesta "countable and uncountable nouns" tai matematiikantunnilla puheen ja pulinan maaran kun yritetaan ymmartaa ero termien "prime number" ja "prime factor" valilla. (Alkaa kysyko minulta.)

Minun tehtaviani tahan saakka on ollut paaosin opettajien auttaminen englannin- ja matematiikantehtavien tarkistuksessa luokilla 5 ja 6. Taman lisaksi olen auttanut keittion vakea ruoan jakelussa. Ruoan jakelu kaytannossa tarkoittaa sita, etta puolen paivan aikaan aletaan kiertaa luokissa yhden ison, yleensa riisia tai bankua sisaltavan padan seka kastikekattilan kanssa. Me tulla taraytamme kesken tunnin luokan eteen ja oppilaat tulevat hakemaan oman annoksensa kiireisesti meidan sita annostellessa kuin tehtaan liukuhihnalta konsanaan. Koululla on noin satakunta muovilautasta, osa jo parhaat paivansa nahneita. Naita lautasia sitten huuhdotaan likoampareissa ja roudataan taas seuraavaan luokkaan uusille nalkaisille suille. Kun lopulta kaikki seitsemansataa on syotetty voi aloittaa tiskaamisen. Olen jo melkoisen haka hinkkaamaan pahojakin pinttymia pois.

Silmät ammolla, korvat höröllä, pää pyörällä

Uusi maisema, uusi paikka, uudet ihmiset ja uusi elämä näyttää yhä ihmeellisemmältä päivä toisensa jälkeen. Tuntuu, että koko ajan tapahtuu asioita, joista voisi kirjoittaa novellikokoelman verran kirjallisuutta. Asiat alkavat kuitenkin toivon mukaan jäsentyä ja hahmottua pikku hiljaa.

Muutimme yhdessä sveitsiläisen Yordan kanssa tiistaina Effiduase-nimiseen kaupunkiin. Effiduase sijaitsee noin tunnin matkan päässä (n. 30 km) Ghanan kulttuurin keskuksesta, maan toiseksi suurimmasta kaupungista Kumasista. Täälläpäin matkat mitataan aina ajassa, kilometreistä tai maileista ei oikeastaan ole käytännön hyötyä. Kolmeenkymmeneen kilometriin mahtuu lukuisia pysähdyksiä johtuen ruuhkista ja ihmisten, tavaroiden ja eläinten suuresta määrästä kaduilla ja teillä. Olemme matkustaneet jonkin verran autoilla ja trotrolla (joukkoliikenteen minibussi) ja vaikka täällä teoriassa on oikeanpuoleinen liikenne, se ei aivan päde – ainakaan risteyksissä. Sieltä mennään mistä parhaalta tuntuu. Minulta kysyttiin, noudatetaanko Suomessa todella teiden keskiviivaa, pysyvätkö autot omilla kaistoillaan. Vastaus ”kyllä” aiheutti melkoista naurua. Aurinko nousee kuudelta ja laskee yhdessä hujauksessa iltakuudelta. Tämän aikavälin ulkopuolella näkyvyys on yksi musta horisontti. Vauhti kuitenkin vain kiihtyy ja autot hipovat tienviertä, näkymättömissä kulkevia ihmisiä; hyvä kun postikortin saisi mahtumaan konepellin ja paidanhelman väliin. Kertooko se ajajan taitavuudesta vaiko hulluudesta, en osaa sanoa; se on osa kulttuuria.

Kämppiksenäni seuraavan kuuden kuukauden ajan on sveitsiläinen Yorda, jonka vanhemmat ovat syntyisin Eritreasta, Afrikasta. Yorda on ihonväriltään tumma, mikä ei herätä paikallisessa väestössä kummoista reaktiota, ellei sitten silmään pistä eurooppalaisen turistin tyyli liikkua ja ihmetellä. Minä taas puolestani olen hyvin vaalea, mikä saa aikaan erilaisia reaktioita. Suurin osa ottaa minut hyvin lämpimästi vastaan ja toivottaa tervetulleeksi maahansa, ”akwaaba”. Mitä tulee lapsiin, heidän huomionsa on sanoinkuvaamatonta. ”Obruni, obruni” kuuluu huudot, kun ohitan lapsia mistä ikäryhmästä tahansa. Obruni tarkoittaa twi:ksi valkoista miestä/ihmistä, eikä ole millään tapaa loukkaava nimitys. Erityisesti kaikista pienimmät lapset tuijottavat ihmeissään: innokkaimmat juoksevat päistikkaa päin jalkoja ja jäävät roikkumaan, jos yritän ottaa askeltakaan. Toiset, vähän ujommat lapset tulevat, ottavat kädestä kiinni ja ihmettelevät kädessä näkyviä suonia, käsikarvoja, rintakehää, jalkoja – mikä tahansa kaistale ihosta kelpaa. Jotkut kurkottelevat ylös kasvoihin, vaikkei pienillä jaloilla yllä kovin korkealle.

Ghanassa on tullut vastaan monia mielenkiintoisia ja yllättäviä eroja suomalaiseen kulttuuriin verrattuna. Yksi huvittavimmista ja ehkä ajoittain rasittavimmista on paikallinen yleisradio. Täällä sanan merkitys on kirjaimellinen: asuinympäristömme lähellä on rakennus, mistä tulee yötäpäivää radiolähetystä ja sillä volyymillä, ettei varmasti kukaan jää paitsi. Tämä harvemmin on musiikkia, vaan puhetta, keskustelua, uutisia ja laulua. Tässä täytyy olla todellinen yhteisöllisyyden ajatus taustalla, sillä kaikilla ei ole varaa omaan radioon. Ylipäätään voi sanoa, että hyvin harvoin on hiljaisia hetkiä. Joka puolella on koko ajan huutoa, musiikkia, yleisradion yleismölinää ja kaikkia näitä päällekkäin. Se parhaiten kuulee, joka kovimmalla soittaa.

Yksi asia, joka pätee suurimpaan osaan täällä asuvista ihmisistä on, että sillä sekunnilla kun sanoo sanankin twi:ksi, heidän kanssaan tulee paremmin toimeen. Olen oppinut perusjutut, kuten mitä kuuluu?, hyvää, sinä?, hyvää, nimeni on, ikäni on, tulen Suomesta, on jano, on nälkä, rakastan sinua, pidän sinusta, huomenta, päivää, iltaa, menen kouluun/kotiin/kirkkoon, paljon maksaa?, tahdon alennusta!, appelsiini, vesi ja muutamia muita hyvin hyödyllisiä sanoja. Suurin osa ihmisistä kyllä puhuu englantia, mutta jos heittää mukaan sanankaan twi:tä, hymy nousee kasvoille.

Kielten sekamelska on yksi juttu, joka sekoittaa päätäni täällä. Yorda puhuu vain ja ainoastaan ranskaa kun taas paikalliset puhuvat twi:tä sekä englantia erittäin ghanalaisittain. Tämä tarkoittaa, että toimin kääntäjänä Yordalle eli puhun hänelle rikkonaista ranskaa, paikallisten kanssa englantia, josta en vielä saa mitään selvää (vähiten puhelimessa!!) ja muutaman sanan twi:tä. Tunnustan, että toisinaan, yksin ollessani, on tullut myös pari valittua sanaa suomeksi.

Ghanassa tähän asti saamani ruoka on ollut pääosin hyvin maukasta. Koostumus ja jotkut maut ovat melko erilaisia koti-Suomeen verrattuna, mutta olen mielestäni suhteellisen helppo, mitä tulee uusiin makuihin. Täällä syödään käsin. Toisinaan me syömme myös käsin, mutta noin puolet kerroista olemme pyytäneet ja saaneet lusikat. Välillä kädet ovat niin likaiset, että kovinkaan vatsa ei kestäisi kaikkien niiden eliöitten ja bakteerien yhteen sulattamista. Yksi ihmetyksen aihe useitten kymmenien joukossa on annoksien suuruus – ghanalaiset pystyvät syömään ylettömän suuria annoksia, mutta ovat silti hoikkia ja atleettisia. Olemme myös nähneet paikallisia, joilla on varaa käydä syömässä kansainvälisten pikaruokaketjujen ravintoloissa ja se näkyy kyllä vyötäröllä. Sitä se meidänkin toimistotyö teettää.

Elämme tällä hetkellä sadekautta ja se kestänee vielä noin kuukauden päivät. Vettä tulee taivaalta välillä kuin saavista kaatamalla ja yhtä nopeasti se on ohi. Nämä sadehetket on osattava hyödyntää hyvin keräämällä sadevettä sankoihin. Me emme ole valitettavasti oppineet vielä ennakoimaan hyvin vedenkeruupisteitä vesikourujen alta, joten nyt, kun vesiputkista ei tule vettä, olemme vähän kuin kalat kuivalla maalla. On aivan normaalia, että päivän aikana tulee useita sähkökatkoksia sekä vesikatkoksia, mutta toivomme vain, että tämänkertainen vesikatkos ei kestäisi ylettömän kauan – hygieniapuoli olisi kuitenkin mukavaa pitää kohtalaisissa pitimissä.

Täällä todella on monet turhamaisuuden rippeet karisseet kannoilta. Esimerkiksi sellainen esine kuin peili on tuiki tuntematon ja melko hyvin ilman sitä olemme pärjänneetkin. Uskoisin kuitenkin, että tulemme lähitulevaisuudessa vielä sijoittamaan tähän luksukseen.

Matka on alussa, ensimmäiset pari viikkoa takana. Ghana on hieno maa täynnä ystävällisiä ja avuliaita ihmisiä. ”Patience and relax” – ja kaikki menee loistavasti.

PATIENCE AND RELAX

On lauantai ja melkein viikko takanapäin. Meitä on nyt yhteensä 22 vapaaehtoista kuudesta eri maasta. Tyttöjä ja poikia Ruotsista, Saksasta, Itävallasta, USA:sta, Sveitsistä ja minä ainokaisena Suomesta. Ikähaarukassa olen kärjessä sveitsiläisen Yordan kanssa, porukan keski-ikä huitelee 19-20 vuodessa. Saksalaisten invaasioksikin tätä voisi kutsua – heitä on yli puolet porukasta.

Elämä rullaa oikein mukavasti. Suomalainen pessimismi nostaa välillä päätään ja varoittaa, ettei vain menisi liiankin hyvin. Uskoisin, että kulttuurishokki nro. 1 on kohdattu ja toista odotellessa; kolmannesta vielä puhumattakaan. Kokenutta matkailijaa kuunnelleena tiedän, että yleensä kestää muutama viikko, kunnes ymmärrys räjäyttää tajunnan: täällä ollaan ja täällä pysytään.

Viikon aikana on tutustuttu paikalliseen kulttuuriin, opiskeltu maan 46 kielestä käytetyintä, twi-nimistä kieltä, kierrelty kaupungilla, hankittu paikalliset puhelinliittymät, vaihdettu rahaa, torjuttu yli-innokkaita katumyyjiä, keskusteltu, tutustuttu muihin reissaajiin, syöty herkullista ghanalaista ruokaa (bankua, jamssia, keittobanaania), käyty yksillä paikallisessa ja sulatettu tätä kaikkea öisin hyttysverkon suojissa ja tuulettimen käydessä tasaista hurinaansa.

Moneen asiaan on jo ehtinyt tottua, itse asiassa paljon nopeammin kuin olisi voinut kuvitellakaan. Ensimmäisen yön vietin vuokrakämpässä, missä ei ollut lainkaan vesijohtoverkostoa. Kaikki vesi saatiin pienistä 5 dl:n pussukoista. Vuorokauden vietettyäni tässä talossa tulin Pelastusarmeijan ylläpitämään hostelliin, jossa valmennusleiri järjestetään. En voinut uskoa silmiäni, kun näin suihkun sekä vesihanan, joista tuli vettä ihan vain nuppia kääntämällä. Täällä on ehdottomasti veden tärkeys iskenyt minuun kuin kiveen. Suoraan sanottuna ensimmäisen päivän kokemuksen valossa tämä matkaoppaan mukaan über-low-budget-hostelli, missä nyt olemme on kuin majailisi viiden tähden luxus-resortissa.

Salvation Army Hostel

Leirin alussa opimme kaikista hyödyllisimmän opin, mitä Ghanassa tulee ikinä tarvitsemaan: Just to have PATIENCE and RELAX. Tämä ohje ja eritoten nuo kaksi sanaa toimivat jokaisessa tilanteessa ja tekevät täällä olosta mahdollisimman mieluisan. Ikinä ei voi etukäteen tietää, jos jokin mättää liikenteessä, byrokratiassa tai tekniikassa. Toisaalta täällä voi myös toden teolla jäädä suustaan kiinni ties kuinka pitkäksi aikaa. Ghanalaiseen tapaan on kohteliasta vaihtaa kuulumisia pitkään, hartaasti ja kysellä vointia useaan otteeseen. Kaiken tämän keskellä kärsivällisyys ja rentous ovat kaksi avainta, joiden avulla kulkea eteenpäin. Ensimmäisinä päivinä asioiden paikallaan seisominen oli turhauttavaa ja tuntui, että täytyi päästä olemaan tehokas ja mennä kohti päämäärää. Muutamien päivien saatossa odottelusta, ihmettelemisestä ja mukavasta jaarittelusta on tullut osa päivärytmiä. Väittäisin, että pystyn jo tuntemaan, kuinka suorittaminen ja määrätietoinen eteneminen Ei-yhtään-minnekään alkaa pala palalta poistua tästä porukasta. All you need is to have patience and relax; tällaisen ajattelutavan sanomaa voisi levittää mieluusti ja järjettömän päämäärättömästi ympäri maailman.

Kuvakerrontaa Accrasta

Vapaaehtoiset lepäävät mielenkiintoisen Twi-kielen opintojen keskellä!

Katukuvaa – elämä voi olla välillä hyvin rauhallista.

Tämän taidon oppimiseen saattaa vierähtää meikäläiseltä melkoinen tovi.

Yrittäjyys kannattaa!

Paikallista pyykkiä narulla.

Relataan tyttöjen kanssa hostellin huoneessa. Uudet, kivatkin kokemukset kuluttavat ja väsyttävät.

Päivittäiset juomat: aamulla murukahvia ja muina aikoina juodaan vettä suoraan 500 ml:n pusseista.

Sähköt toimivat ja tietokone latingissa!

Accralaisen asunnon lavuaari. Vettä ei hanasta kuitenkaan saa tässä kämpässä, vaan kaikki hoidetaan paljujen avulla. Vesi jatkaa matkaansa yleiseen ojaan, joka kulkee kadun viertä.

Yksinkertainen, mutta sitäkin parempi ohje elämään.