Taas jokseenkin muutosten tuulta ilmassa. Nyt puolen vuoden rajapyykin jälkeen suurin osa tuntemistani vapaaehtoisista on palannut takaisin kotimaihinsa. Kämppäkaverini Yorda viettää vielä kuukauden päivät Ghanassa, jonka jälkeen hänkin lähtee… Outo olo, kun ihminen, jonka kanssa on elänyt kuin parhaimmassa avioliitossa poistuu kuvioista ties kuinka moneksi vuodeksi eteenpäin! Niin sanotusti uutta verta on toki jo ollut kotosalla, sillä nyt seuranani on saksalainen tyttö. Matka jatkukoon.
Ehkäpä noin ikuisuus sitten minulta kysyttiin joitakin kysymyksiä blogin kommenttiosiossa. Nyt ajattelin terästäytyä asian tiimoilta ja yrittää vastata tietämykseni ja kokemukseni mukaan – suoranaista faktatietoa ei siis ole, vaan oma näkemykseni.
Twi-kielen oppikirja.
Tämä, kuten kaikki, riippuu perheestä. Kuitenkin voin sanoa, että meidän kylillä ja ainakin samassa talossa asuvat ihmiset eivät ole niinkään tarkkoja kouluun menemisistä. Vanhempia ei tunnu paljon kiinnostavan, ovatko lapset kotona vai eivät. Ei lasten kotonaolo näytä heitä kovasti ainakaan haittaavan. Jos joskus esitämme kysymyksen lapselle, miksi hän ei tule tänään kouluun, saamme vastaukseksi hämillisen hymyn ja jo vähän isommilta lapsilta lauseen: ”Tänään olen sairaana.” Me tiedämme ja he tietävät, että kyseessä on vale, mutta asiaa ei sen enempää käsitellä.
Meidän koulumme on yksityinen, mutta tässäkin kylässä on mieletön määrä valtion kouluja – tuntuu, että jokainen iso rakennus, joka ei ole kirkko on koulu. Yksityiset koulut perivät maksua kun taas valtion koulujen pitäisi tietääkseni olla ilmaisia, mutta niissäkin on erilaisia käytäntöjä ja rahastusyrityksiä. Meidän koulumme hinta on ala-asteikäiselle 360 GHC (1 euro vastaa noin 2 Ghanan cediä) vuodessa, joka on jaettu kolmeen jaksoon. Jokaisen jakson alussa koululaisia muistutetaan päivittäin, että jos rahaa ei näy, kouluun ei ole tulemista. Näinä aikoina aamuisin matkallamme kouluun meitä vastaan tulee usein oppilaita, jotka on käännytetty porteilta. Näiden lukukausimaksujen lisäksi kouluun voi tulla ja sieltä voi poistua bussikyydillä, josta pulitetaan 0,50 GHC eli 50 pesewaa/suunta. Myös koulussa syöminen – pieni kipollinen riisiä – kustantaa 60 pesewaa. Nämä luvut kerrottuna jokapäiväisinä kuluina syö jättimäisen osan normaalin perheen budjetista. Tämän lisäksi en ole vielä kertaakaan kohdannut paikallista, joka olisi perheen ainokainen, vaan 5-6 lasta kuulostaa jokseenkin tutummalta luvulta. Vielä kirsikkana kakun päällä on ekstraopetustunnit, joita on lähestulkoon joka päivä normaalien tuntien päälle ja joista jokainen maksaa n. 0,10 GHC opettajalle. Nämä tunnit eivät ole pakollisia, mutta moni niillä istuu.
Miksi sitten lapsi halutaan lähettää yksityiseen kouluun? Totta kai vanhemmat toivovat lapsellensa parasta mahdollista opetuksen tasoa ja laadun yhtenä takuuna voi tietysti pitää hintalappua. Kuulemani mukaan opetus todella on parempaa yksityisellä puolella – ainakin siellä opettajat tulevat paikalle sovittuina päivinä ja suhteellisen täsmällisesti sovittuihin aikoihin. Toisin on valtion rahoittamien koulujen puolella, missä opettajat tekevät, mitä lystäävät, ilmestyvät tunneille, jos siltä tuntuu, ja ansaitsevat muhkeamman tilin kuin yksityisen puolen opettajat. Kovin kummallisen kuuloinen yhtälö, joka tuntuisi olevan melkoisen kaukana oikeudenmukaisuudesta.
Olen yrittänyt kysyä eri ihmisiltä, onko peruskoulu pakollinen Ghanassa. Hyvin paikalliseen tapaan olen saanut vastauksia niin puolesta kuin vastaan, eikä kukaan tietenkään ole väärässä. Niin sanotusti uskottavimman vastauksen, jonka olen saanut on, että nykyään virallisesti jokaisen lapsen on käytävä peruskoulu. Tämä ei kuitenkaan ole edennyt vielä ruohonjuuritasolle tai käytäntöön, sillä asiaa ei valvota millään tavalla. Vanhemmat lähettävät lapsiaan kouluun luultavasti riippuen senhetkisestä rahatilanteesta tai suoranaisesta, kyseisen päivän avuntarpeesta kotirintamalla. Toisaalta en aina tiedä, ovatko vanhemmat tietoisia siitä, missä jälkikasvu milloinkin viilettää ja näin ollen lapset pystyvät tekemään tällaiset isot päätökset itsenäisesti ja kulloisenkin mielentilan mukaan.
Koulutus ei siis näiden tietojen valossa ole ollut kovinkaan kauaa pakollista, mikä viittaa siihen, että vanhemmat eivät itse ole välttämättä opiskelleet lainkaan nuoruudessaan vaan olleet työssäkäyviä heti kun jaloilleen pääsivät. Mielestäni tämä katsantokanta ajaa sitä asiaa, että ei omiakaan lapsia tule mieleen lähettää opinahjoon: tuhlaamaan tunteja takamus kiinni puupenkissä, tihrustaen opettajan taululle piirtämiä koukeroita. Mitä hyötyä niistä numeroista ja kirjaimista on plantaaseja viljellessä tai kaivolta vettä haettaessa.
Tietysti tämä ei ole läheskään koko totuus, vaan Ghanasta löytyy täysin toinen ääripää, jossa ihmiset elävät hyvin samankaltaista elämää kuin vaikka suuri osa suomalaisista. Kuitenkin harmikseni uskon, että koulutuksen tärkeys ei ole iskostunut tämän maan mentaliteettiin kuten sen olisi hyvä olla.
Koulun seinällä olevassa Unicefin julisteessa muistutetaan matotaudeista ja niiden ehkäisystä.
Millaiset ovat englanninkielen suulliset harjoitukset, suoritetaanko niitä pareittain vai ryhmissä? Entä miten uuteen tekstiin käydään käsiksi ja kuinka sanastoa harjoitellaan?
Muistan tätä kysymystä ensimmäisen kerran lukiessani pienen hymyn kareen virinneen huulilleni, sillä opetus on hyvin erilaista täällä kuin Suomessa. Olen jossain kohtaa jo maininnut, että tärkein oppimisen metodi täällä on toistaminen. Lapset istuvat luokissa ja huutavat sananparsia, kertotauluja, kirjaimia ja numeroita kuin parhainkin kuoro. Täällä ei harrasteta oppimista niinkään logiikan ja ymmärryksen kautta, vaan uskotaan enemmän muistamiseen ja ulkoa oppimiseen.
Englannintunnit – kuten suurin osa tunneista – koostuu siitä, että käydään läpi edellisen kerran aihetta, josta opettaja on kirjoittanut taululle esimerkkejä sekä otetaan mahdollisesti uusi aihe esille. Luokassa kun on noin viisikymmentä oppilasta, opettajalta vaaditaan tiettyä auktoriteettia pitämään kuria yllä. Niin sanottuja suullisia harjoituksia ei pahemmin ole ja jos on, niitä käydään läpi koko luokan voimin ja opettajan johdolla. Uskon, että näin on varmasti paras, sillä lapsia kuhisevassa luokassa osan keskittyminen joutuisi liian kovalle koetukselle ja herpaantuisi helposti. Oppilailla eri ole kenelläkään omaa kirjaa, vaan usein kirjakasoja säilytetään kirjastossamme, josta luokkien vastuuoppilaat niitä hakevat ennen tuntien alkua. Yhden kirjan ääreen kokoontuu 2-3 oppilasta. Joskus oppilaat lukevat jotain tekstiä ääneen, mutta suurin osa ajasta kuluu ilman kirjoja, opettajan taululle kirjoittamia tehtäviä vihkoon kopioidessa. Sanastoa ei erityisemmin treenata, sitä kertyy ja kasaantuu kieliopin lomassa.
Yhteenvetona voisi todeta, että oppiminen on täällä rutkasti enemmän kiinni opettajan taidoista, motivaatiosta ja tyylistä kuin mitä se on Suomessa. Vaikka kaikkialla maailmassa opettajia on joka lähtöön, täällä ei ole kummoisia mahdollisuuksia ottaa asioista itsenäisesti selvää vapaa-aikana tai syventyä aiheeseen enempää, sillä tarvittavia materiaaleja harvemmin löytyy tai on saatavilla. Opettajan henkilökohtainen panos on siksi erityisen tärkeä lapsen oppimisen kannalta.
Koulumme osallistui vuotuiseen, Yhdysvalloista kopioituun Spelling Bee –kilpailuun. Sanojen tavauskisassa ylsimme tällä kertaa neljännelle sijalle, mutta viime vuoden ykköstitteli lämmittää toki edelleen sydäntä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti