Kirjastotäti

Opukset järjestyksessä.

Pari päivää sitten oli täydenkuun aika. Kuuhulluus tai muut unettomat yöt eivät minua niinkään vaivaa täydenkuun aikaan, mutta täällä ollessa siitä on tullut jonkinlainen merkkipaalu. Nimittäin silloin, kun kuu loistaa pyöreimmillään, minulla napsahtaa yksi lisäkuukausi Ghanassa lisää. Viime kerrasta ei tunnu olevan kovinkaan pitkä aika, vaikka kaiken astronomiatietämykseni mukaan siitä kuuluisi olla ne kuukauden päivät. Kolme kuukautta. Toisaalta pitkä aika reissun päällä Afrikassa, mutta kovin lyhyt etappi koko elämässä!

Joulu koittaa kohta, mutta täällä ei joulunvieton merkkejä näy ilmassa lähes lainkaan. Kumasissa muutamassa kojussa on ollut myynnissä kimaltelevia kuusenkoristeita ja yhden joulukuusen olen nähnyt nököttävän ravintolan nurkassa, mutta siinä se aika lailla on ollut. Ilma on hiostava ja tuntuu lämpiävän vaan. Vähän jouluista musiikkia olen ottanut mukaan matkaan ja tänään ilokseni kuulin kylän yleisradion soittavan joulumusiikkia heti aamukuudelta – kyllä siinä muutamat muistot tupsahtivat mieleen. Kyllä se kuitenkin lunta, sinisiä hetkiä ja lahjojen paketointia kaipaisi, jotta tunnelmaan voisi päästä. Juicen ”Sika” auttanee pahimman yli.

Koulussa olemme vähän vaihtaneet työkuvioita ja tällä hetkellä olemme kirjojen kimpussa ja jättäneet kotitehtävien tarkistamisen ja ruoan jakelun vähemmälle. Tiskaamassa olemme kyllä joka viikko ahkerasti mukana, mikäs sen parempi hetki rupattelulle ja vähän ”fyysisemmälle” työlle. Kirjat ovat aina olleet yksi kiinnostukseni kohde. Tullessamme kouluun ensimmäisinä viikkoina huomasin toimistohuoneen nurkassa pari suurta konttia, jotka olivat täynnä kirjoja sekä muita pelejä. Jonkin ajan jälkeen kaikki kirjat tungettiin kaappiin, tupaten täyteen. Ei jäänyt ilmalle tilaa virrata.

Tiesin, että uuteen rakennukseen on määrä tulla oma tila kirjastolle, joten päätin, että haluan olla mukana kirjoja sinne siirrettäessä. Uusi lisärakennus tai sen toinen kerros on vielä melkoisen kaukana valmiista, mutta koulun väki sai tarpeekseen kirjoista, jotka viikko viikolta päätyivät lojumaan keoiksi lattialle. Toimistohuoneeseen rakennettiin väliaikainen kirjahyllystö ja niinpä rupesimme töihin. Erään työpaikkani oppien mukaan päätin, että jokainen kirja merkataan ylös ja yritämme parhaamme mukaan tehdä ihka oikean kirjaston. Työrupeama on jotakuinkin suuri, paljon isompi kuin mitä alun perin osasi aavistaa, mutta parempi niin. Tuntuu mukavammalta, kun on tekemistä.

Nykyään päivisin vedän henkisen nutturan tiukalle ja vilkuilen silmälasien takaa kuin mikäkin kirjastonhoitaja. Ainakin siltä minusta tuntuu, ja uskon, että osaan samastua nyt kirjastotätien käytökseen ja päästä syvemmälle heidän tiukan imagonsa syihin. Joka kerta kun oppilaat tulevat kirjastotunnilla tutkimaan aarreaittaani, en malta istua paikoillani tai keskittyä mihinkään. Tuijotan silmät pullottaen, ettei kukaan vaan laita kirjoja väärään paikkaan tai tee mitään muuta yhtä suvaitsematonta. Läheltä pitää, etten käske kaikkia poistumaan, jotta kirjoille ja järjestykselle ei vain tapahtuisi mitään… Unohtaen toki kirjojen yksiselitteisen olemassa olon tarkoituksen: tulla luetuksi.

Ei sillä, etteikö huoleni epäjärjestyksestä ja sekamelskasta olisi aivan turha. Ghanassa ei nimittäin kovinkaan paljon näe ihmisten lukevan. Päivälehtiä myydään joissakin paikoissa, mutta jos näen ihmisen nenä kiinni kirjassa tai lehdessä tuijotan kuin mitäkin irtolaista. Näin on asiat ainakin meidän kylässämme ja luultavasti melko lailla samat tavat muuallakin. Tästä syystä uskoisin, että täällä ei ole kovinkaan paljon kirjojen kulttuuria eikä siis välttämättä ymmärretä kirjojen arvoa myöskään esineenä. Niinpä lapset (kuin aikuisetkin) heittelevät kaikkea ja kaikkialle ja tämä ei tee hyvää esineelle. Kirjastokäytäntö tai järjestelmällisyys ainakin meidän koulumme yksikössämme on nähtävästi uusi käsite, sillä kun viikonlopun jälkeen palasimme koululle, oli puolet noin 2000 kirjasta vedetty lattialle ja täysin sekaisin. Tunsin nutturan kiristyvän totaalisesti ja lopullisesti.

Nyt on sitten uusi selvitystyö tehtävänä. Luulen, että tällä viikolla toteutan uhkaukseni, ettei yksikään käsipari koske kirjoihin tai astu kahta metriä lähemmäksi mitään paperista objektia, jonka hyvinvointi on minun kontollani. Voi olla, että seuraavan kirjastotunnin aikana oppilaat jököttävät kiltisti paikoillaan ja jokainen saa tehtäväkseen pohtia tarkkaan ja huolella, mikä on kirja ja miksi maailmassa on olemassa kirjastoja? Miten kirjoja käsitellään? Miksi luemme? Olisi mielenkiintoista nähdä, mitä mietteitä pienissä päissä pyörii, ja löystyykö henkinen nutturani ennen seuraavaa täydenkuun aikaa vai päädynkö delegoimaan itseni uusiin tehtäviin.

Hulinaa ja häähumua

Kumasin kaduilla.


Parin viikon päästä odottaa ensimmäiset, mutta toivottavasti eivät viimeiset häät, jonne minut on kutsuttu. Sulhasen olen tavannut pari kertaa aiemmin. Tarinahan menee näin: olimme Yordan kanssa ensimmäistä kertaa käymässä tuttavien luona toisella puolella Kumasia kuin missä itse asumme. Reissu kyseiseen osoitteeseen oli jo sen verran sekasortoinen seikkailu, että saimme molemmat pyyhkiä hikikarpaloita otsaltamme yrittäessämme päästä perille. Matka meiltä Effiduasesta Kumasin keskustaan ensinnäkin kesti sen vajaan tunnin. Tämän jälkeen saavuimme muurahaiskekoa muistuttavaan asfalttiviidakkoon, ihmismassan keskelle. Alkuasetelmat olivat, että tiesimme kohdekaupunginosamme nimen, lähtöaseman nimen Kumasissa ja mahdolliset tulevat välipysäkit. Tästä rohkaistuneena lähdimme vankoin askelin kohti ammoista taivallusta. Matkustamisessa Afrikassa tai vähintään Ghanassa voi ottaa yhden pääsäännön käyttöön: ei kannata suunnitella liikaa, sillä ikinä ei tiedä mitä tapahtuu ja todennäköisyys, että jotain tapahtuu on ehdottomasti suurempi kuin että matka sujuu silkkisesti ja tahroitta.

Saavuimme lopulta kulmille, josta jonkin kulkuneuvon oli määrä jatkaa kohteeseemme ja näinpä aloitimme kyselyrumban. Valehtelematta konsultoimme vähintään 15 eri henkilöä pohtiessamme, mistä hypätä trotron kyytiin. Näistä 15:stä luultavasti viisi tiesi, mistä puhuimme, mutta jokainen osasi tietysti neuvoa. Täällä on nimittäin sellainen, jokseenkin viheliäinen vaikkakin ystävällinen tapa, että aina osataan antaa ohjeita, vaikka vastauksesta ei todellisuudessa olisi harmainta hajua. Noh, kymmenisen kertaa meidät sitten ohjattiin seuraavaan pisteeseen ja seuraavan ihmisen luokse, josta taas ohjattiin uuteen kulmaukseen, kunnes lopuksi huomasimme, että olimme takaisin lähtöpisteessä. Aivan kuin olisi pelannut kierroksen Monopolia ja todennut, että lähtöruutuhan sieltä jalkojen alta taas pilkottaa. Kello oli yli kuuden, joten valaistus ei antanut lainkaan armoa ja jossain määrin niinkin viileän rauhallisen henkilön kuin minun korvistani alkoi tupruta kevyttä savua. Lopulta vinkkasimme taksin, hyppäsimme kyytiin, maksoimme ylihinnan ja tuntia myöhemmin olimme perillä. Myönnettäköön, että tämänkin matkan aikana, sivukujilla, muhkuraisilla teillä ja Afrikan mustassa yössä mietitytti pari kertaa, olimmeko todella suuntaamassa oikeaan paikkaan, mutta nämä aatokset todettiin pian hyvin vääriksi ja pääsimme turvallisesti, kokonaisina kappaleina perille… Ainoastaan muutama uusi, hyödyllinen oppi ja kokemus mukaan kammettuna.Tosiaan, ne häät. Vietettyämme mukavan ja viihtyisän illan toisten vapaaehtoisystäviemme kanssa, seuraavana päivänä koitti lähtö takaisin Kumasiin. Koko kaupunginosa näytti taas aivan uudelta päivänvalossa. Ystävämme ymmärsi hyvin, että paluumme tarvitsi ohjeistajaa, sillä emme tienneet, mikä tien murikka tai syvennys edusti trotron pysäkkiä. Pysäkinpientareelle päästyämme huomasimme, ettemme olleet todellakaan ainoat, jotka halusivat viettää aikaansa Ghanan kulttuuripääkaupungissa – meitä oli yksi jos toinenkin huitomassa tien varressa. Täällähän on elämänrytmi kerta kaikkiaan hidastempoinen ja rauhallinen suuressa osassa asioita, mutta tämä ei päde, jos on tarvis kilpailla istuinpaikasta minibussissa. Siinä kisassa jään monesti jalkoihin, ja uskon, että jopa Jani Tanskaselta kysyttäisiin extraponnistuksia, vaikka huipputelinevoimistelija onkin. Nimittäin sellaista akrobatiaa, mihin täkäläiset kykenevät trotroon kiivetessään, saa hakea koirien ja kissojen kanssa. Tässä kisassa ovat sallittuja kaikki säännöt ja nyt voin sanoa tietäväni, mistä on peräisin sanonta ”tulla ovista ja ikkunoista”. Voin sanoa käsi sydämellä, että miehet könysivät autoon KAIKISTA avoimista aukoista, ovista ja ikkunoista. Ja kun ei ne ikkunat ole normaalin henkilöauton ikkunoita suurempia! Myös takaluukusta/-ovesta tungettiin ja moni oli halukas seisomaan avoimen liukuoven suussa koko matkan. Onneksi kuitenkaan ihan näin täyteen autot eivät voineet tulla, vaikkakin jokainen maksava asiakas olisi tervetullut trotron rahastajapojan ja kuskin mielestä. Jos poliisiratsioita ei olisi niin usein kuin niitä täällä on, menisin aika lailla takuuseen, että ihmismäärä joukkoliikenteessä olisi useimmiten tuplat.

Toisin sanoen, meillä teki vähän tiukkaa päästä jatkamaan matkaa trotrolla. Parinkymmenen minuutin odottelun jälkeen hyppäsimme lopulta kimppataksiin, joka kulkee samalla periaatteella kuin trotrot, mutta ovat inasen tyyriimpiä. Siinä odottelun aikana varmasti jokainen ohikulkija ja toiset kärsivälliset odottelijat olivat huomanneet meidät obrunit ja kuulleet, minne olimme matkalla. Obruneita kohdellaan täällä välillä liian hyvin esimerkiksi viemällä jonon ohi erinäisiin paikkoihin, ja niin kävi nyt taksissakin. Etuistuimella istui mukavanoloinen, ghanalainen mies, joka tiedusteli, minne ulkomaalaiset turistit ovat matkalla. Itse hän ei ollut menossa samaan kohteeseen, mutta halusi ottaa meidät samaan kimppataksiin kyytiin ja auttaa meidät perille. Matkan aikana vaihdoimme kuulumiset, ja perinteiset tiedustelut oleskelustamme maassa ja tehtävämme täällä käytiin huolella läpi. Hän oli sattumoisin itse brittiläisen vapaaehtoisjärjestön Ghanan pisteessä hommissa. Tämän brittijärjestön päätehtävänä on auttaa kouluja ja muita samanlaisia, apua tarvitsevia kohteita lahjoittaen kirjoja, kirjahyllyjä ynnä muita tavaroita. Järjestöllä on Ghanassa joka vuosi englantilaisia vapaaehtoisia töissä, jotka kiertävät maata vieden kyseisiä tavaroita maan eri kolkkiin. Tulimme hyvin juttuun – auttoi varmasti, että hänellä oli jonkinlainen näkemys ulkomailta tulleen vapaaehtoisten ajatusmaailmasta. Hyvän tovin turistuamme miehen pysäkki läheni. Ennen lähtöään hän kertoi, että pientä stressiä aiheuttaa myös monenlaiset häävalmistelut, joiden keskellä hän ja tuleva avokki ovat. Siinä samassa tuli meillekin kutsu näihin kemuihin ja olimme kuin ällikällä lyötyjä. Otimme kutsun erittäin mielissämme vastaan, heitimme moikat etupenkille ja jatkoimme matkaa kohti Kumasia. Häihin on nyt parisen viikkoa. Muutama päivä sitten hän soitti, vaihdettiin taas kuulumiset ja sitten hän sanoi: ”Soittelin kysyäkseni, kuinka pitkä olet.” ”Kuinka pitkä? …Metri seitkytviis suurin piirtein.” ”Ahaa, okei, no sitten olet liian pitkä. Morsiusneidon täytyy olla lyhyempi kuin morsiamen.”

Häät tulevat olemaan varmasti mielenkiintoinen ja ainutlaatuinen kokemus, mutta ei siitä pituudesta ihan aina olekaan niin paljon hyötyä kuin uskoin.