Kirjastotäti

Opukset järjestyksessä.

Pari päivää sitten oli täydenkuun aika. Kuuhulluus tai muut unettomat yöt eivät minua niinkään vaivaa täydenkuun aikaan, mutta täällä ollessa siitä on tullut jonkinlainen merkkipaalu. Nimittäin silloin, kun kuu loistaa pyöreimmillään, minulla napsahtaa yksi lisäkuukausi Ghanassa lisää. Viime kerrasta ei tunnu olevan kovinkaan pitkä aika, vaikka kaiken astronomiatietämykseni mukaan siitä kuuluisi olla ne kuukauden päivät. Kolme kuukautta. Toisaalta pitkä aika reissun päällä Afrikassa, mutta kovin lyhyt etappi koko elämässä!

Joulu koittaa kohta, mutta täällä ei joulunvieton merkkejä näy ilmassa lähes lainkaan. Kumasissa muutamassa kojussa on ollut myynnissä kimaltelevia kuusenkoristeita ja yhden joulukuusen olen nähnyt nököttävän ravintolan nurkassa, mutta siinä se aika lailla on ollut. Ilma on hiostava ja tuntuu lämpiävän vaan. Vähän jouluista musiikkia olen ottanut mukaan matkaan ja tänään ilokseni kuulin kylän yleisradion soittavan joulumusiikkia heti aamukuudelta – kyllä siinä muutamat muistot tupsahtivat mieleen. Kyllä se kuitenkin lunta, sinisiä hetkiä ja lahjojen paketointia kaipaisi, jotta tunnelmaan voisi päästä. Juicen ”Sika” auttanee pahimman yli.

Koulussa olemme vähän vaihtaneet työkuvioita ja tällä hetkellä olemme kirjojen kimpussa ja jättäneet kotitehtävien tarkistamisen ja ruoan jakelun vähemmälle. Tiskaamassa olemme kyllä joka viikko ahkerasti mukana, mikäs sen parempi hetki rupattelulle ja vähän ”fyysisemmälle” työlle. Kirjat ovat aina olleet yksi kiinnostukseni kohde. Tullessamme kouluun ensimmäisinä viikkoina huomasin toimistohuoneen nurkassa pari suurta konttia, jotka olivat täynnä kirjoja sekä muita pelejä. Jonkin ajan jälkeen kaikki kirjat tungettiin kaappiin, tupaten täyteen. Ei jäänyt ilmalle tilaa virrata.

Tiesin, että uuteen rakennukseen on määrä tulla oma tila kirjastolle, joten päätin, että haluan olla mukana kirjoja sinne siirrettäessä. Uusi lisärakennus tai sen toinen kerros on vielä melkoisen kaukana valmiista, mutta koulun väki sai tarpeekseen kirjoista, jotka viikko viikolta päätyivät lojumaan keoiksi lattialle. Toimistohuoneeseen rakennettiin väliaikainen kirjahyllystö ja niinpä rupesimme töihin. Erään työpaikkani oppien mukaan päätin, että jokainen kirja merkataan ylös ja yritämme parhaamme mukaan tehdä ihka oikean kirjaston. Työrupeama on jotakuinkin suuri, paljon isompi kuin mitä alun perin osasi aavistaa, mutta parempi niin. Tuntuu mukavammalta, kun on tekemistä.

Nykyään päivisin vedän henkisen nutturan tiukalle ja vilkuilen silmälasien takaa kuin mikäkin kirjastonhoitaja. Ainakin siltä minusta tuntuu, ja uskon, että osaan samastua nyt kirjastotätien käytökseen ja päästä syvemmälle heidän tiukan imagonsa syihin. Joka kerta kun oppilaat tulevat kirjastotunnilla tutkimaan aarreaittaani, en malta istua paikoillani tai keskittyä mihinkään. Tuijotan silmät pullottaen, ettei kukaan vaan laita kirjoja väärään paikkaan tai tee mitään muuta yhtä suvaitsematonta. Läheltä pitää, etten käske kaikkia poistumaan, jotta kirjoille ja järjestykselle ei vain tapahtuisi mitään… Unohtaen toki kirjojen yksiselitteisen olemassa olon tarkoituksen: tulla luetuksi.

Ei sillä, etteikö huoleni epäjärjestyksestä ja sekamelskasta olisi aivan turha. Ghanassa ei nimittäin kovinkaan paljon näe ihmisten lukevan. Päivälehtiä myydään joissakin paikoissa, mutta jos näen ihmisen nenä kiinni kirjassa tai lehdessä tuijotan kuin mitäkin irtolaista. Näin on asiat ainakin meidän kylässämme ja luultavasti melko lailla samat tavat muuallakin. Tästä syystä uskoisin, että täällä ei ole kovinkaan paljon kirjojen kulttuuria eikä siis välttämättä ymmärretä kirjojen arvoa myöskään esineenä. Niinpä lapset (kuin aikuisetkin) heittelevät kaikkea ja kaikkialle ja tämä ei tee hyvää esineelle. Kirjastokäytäntö tai järjestelmällisyys ainakin meidän koulumme yksikössämme on nähtävästi uusi käsite, sillä kun viikonlopun jälkeen palasimme koululle, oli puolet noin 2000 kirjasta vedetty lattialle ja täysin sekaisin. Tunsin nutturan kiristyvän totaalisesti ja lopullisesti.

Nyt on sitten uusi selvitystyö tehtävänä. Luulen, että tällä viikolla toteutan uhkaukseni, ettei yksikään käsipari koske kirjoihin tai astu kahta metriä lähemmäksi mitään paperista objektia, jonka hyvinvointi on minun kontollani. Voi olla, että seuraavan kirjastotunnin aikana oppilaat jököttävät kiltisti paikoillaan ja jokainen saa tehtäväkseen pohtia tarkkaan ja huolella, mikä on kirja ja miksi maailmassa on olemassa kirjastoja? Miten kirjoja käsitellään? Miksi luemme? Olisi mielenkiintoista nähdä, mitä mietteitä pienissä päissä pyörii, ja löystyykö henkinen nutturani ennen seuraavaa täydenkuun aikaa vai päädynkö delegoimaan itseni uusiin tehtäviin.