Hulinaa ja häähumua

Kumasin kaduilla.


Parin viikon päästä odottaa ensimmäiset, mutta toivottavasti eivät viimeiset häät, jonne minut on kutsuttu. Sulhasen olen tavannut pari kertaa aiemmin. Tarinahan menee näin: olimme Yordan kanssa ensimmäistä kertaa käymässä tuttavien luona toisella puolella Kumasia kuin missä itse asumme. Reissu kyseiseen osoitteeseen oli jo sen verran sekasortoinen seikkailu, että saimme molemmat pyyhkiä hikikarpaloita otsaltamme yrittäessämme päästä perille. Matka meiltä Effiduasesta Kumasin keskustaan ensinnäkin kesti sen vajaan tunnin. Tämän jälkeen saavuimme muurahaiskekoa muistuttavaan asfalttiviidakkoon, ihmismassan keskelle. Alkuasetelmat olivat, että tiesimme kohdekaupunginosamme nimen, lähtöaseman nimen Kumasissa ja mahdolliset tulevat välipysäkit. Tästä rohkaistuneena lähdimme vankoin askelin kohti ammoista taivallusta. Matkustamisessa Afrikassa tai vähintään Ghanassa voi ottaa yhden pääsäännön käyttöön: ei kannata suunnitella liikaa, sillä ikinä ei tiedä mitä tapahtuu ja todennäköisyys, että jotain tapahtuu on ehdottomasti suurempi kuin että matka sujuu silkkisesti ja tahroitta.

Saavuimme lopulta kulmille, josta jonkin kulkuneuvon oli määrä jatkaa kohteeseemme ja näinpä aloitimme kyselyrumban. Valehtelematta konsultoimme vähintään 15 eri henkilöä pohtiessamme, mistä hypätä trotron kyytiin. Näistä 15:stä luultavasti viisi tiesi, mistä puhuimme, mutta jokainen osasi tietysti neuvoa. Täällä on nimittäin sellainen, jokseenkin viheliäinen vaikkakin ystävällinen tapa, että aina osataan antaa ohjeita, vaikka vastauksesta ei todellisuudessa olisi harmainta hajua. Noh, kymmenisen kertaa meidät sitten ohjattiin seuraavaan pisteeseen ja seuraavan ihmisen luokse, josta taas ohjattiin uuteen kulmaukseen, kunnes lopuksi huomasimme, että olimme takaisin lähtöpisteessä. Aivan kuin olisi pelannut kierroksen Monopolia ja todennut, että lähtöruutuhan sieltä jalkojen alta taas pilkottaa. Kello oli yli kuuden, joten valaistus ei antanut lainkaan armoa ja jossain määrin niinkin viileän rauhallisen henkilön kuin minun korvistani alkoi tupruta kevyttä savua. Lopulta vinkkasimme taksin, hyppäsimme kyytiin, maksoimme ylihinnan ja tuntia myöhemmin olimme perillä. Myönnettäköön, että tämänkin matkan aikana, sivukujilla, muhkuraisilla teillä ja Afrikan mustassa yössä mietitytti pari kertaa, olimmeko todella suuntaamassa oikeaan paikkaan, mutta nämä aatokset todettiin pian hyvin vääriksi ja pääsimme turvallisesti, kokonaisina kappaleina perille… Ainoastaan muutama uusi, hyödyllinen oppi ja kokemus mukaan kammettuna.Tosiaan, ne häät. Vietettyämme mukavan ja viihtyisän illan toisten vapaaehtoisystäviemme kanssa, seuraavana päivänä koitti lähtö takaisin Kumasiin. Koko kaupunginosa näytti taas aivan uudelta päivänvalossa. Ystävämme ymmärsi hyvin, että paluumme tarvitsi ohjeistajaa, sillä emme tienneet, mikä tien murikka tai syvennys edusti trotron pysäkkiä. Pysäkinpientareelle päästyämme huomasimme, ettemme olleet todellakaan ainoat, jotka halusivat viettää aikaansa Ghanan kulttuuripääkaupungissa – meitä oli yksi jos toinenkin huitomassa tien varressa. Täällähän on elämänrytmi kerta kaikkiaan hidastempoinen ja rauhallinen suuressa osassa asioita, mutta tämä ei päde, jos on tarvis kilpailla istuinpaikasta minibussissa. Siinä kisassa jään monesti jalkoihin, ja uskon, että jopa Jani Tanskaselta kysyttäisiin extraponnistuksia, vaikka huipputelinevoimistelija onkin. Nimittäin sellaista akrobatiaa, mihin täkäläiset kykenevät trotroon kiivetessään, saa hakea koirien ja kissojen kanssa. Tässä kisassa ovat sallittuja kaikki säännöt ja nyt voin sanoa tietäväni, mistä on peräisin sanonta ”tulla ovista ja ikkunoista”. Voin sanoa käsi sydämellä, että miehet könysivät autoon KAIKISTA avoimista aukoista, ovista ja ikkunoista. Ja kun ei ne ikkunat ole normaalin henkilöauton ikkunoita suurempia! Myös takaluukusta/-ovesta tungettiin ja moni oli halukas seisomaan avoimen liukuoven suussa koko matkan. Onneksi kuitenkaan ihan näin täyteen autot eivät voineet tulla, vaikkakin jokainen maksava asiakas olisi tervetullut trotron rahastajapojan ja kuskin mielestä. Jos poliisiratsioita ei olisi niin usein kuin niitä täällä on, menisin aika lailla takuuseen, että ihmismäärä joukkoliikenteessä olisi useimmiten tuplat.

Toisin sanoen, meillä teki vähän tiukkaa päästä jatkamaan matkaa trotrolla. Parinkymmenen minuutin odottelun jälkeen hyppäsimme lopulta kimppataksiin, joka kulkee samalla periaatteella kuin trotrot, mutta ovat inasen tyyriimpiä. Siinä odottelun aikana varmasti jokainen ohikulkija ja toiset kärsivälliset odottelijat olivat huomanneet meidät obrunit ja kuulleet, minne olimme matkalla. Obruneita kohdellaan täällä välillä liian hyvin esimerkiksi viemällä jonon ohi erinäisiin paikkoihin, ja niin kävi nyt taksissakin. Etuistuimella istui mukavanoloinen, ghanalainen mies, joka tiedusteli, minne ulkomaalaiset turistit ovat matkalla. Itse hän ei ollut menossa samaan kohteeseen, mutta halusi ottaa meidät samaan kimppataksiin kyytiin ja auttaa meidät perille. Matkan aikana vaihdoimme kuulumiset, ja perinteiset tiedustelut oleskelustamme maassa ja tehtävämme täällä käytiin huolella läpi. Hän oli sattumoisin itse brittiläisen vapaaehtoisjärjestön Ghanan pisteessä hommissa. Tämän brittijärjestön päätehtävänä on auttaa kouluja ja muita samanlaisia, apua tarvitsevia kohteita lahjoittaen kirjoja, kirjahyllyjä ynnä muita tavaroita. Järjestöllä on Ghanassa joka vuosi englantilaisia vapaaehtoisia töissä, jotka kiertävät maata vieden kyseisiä tavaroita maan eri kolkkiin. Tulimme hyvin juttuun – auttoi varmasti, että hänellä oli jonkinlainen näkemys ulkomailta tulleen vapaaehtoisten ajatusmaailmasta. Hyvän tovin turistuamme miehen pysäkki läheni. Ennen lähtöään hän kertoi, että pientä stressiä aiheuttaa myös monenlaiset häävalmistelut, joiden keskellä hän ja tuleva avokki ovat. Siinä samassa tuli meillekin kutsu näihin kemuihin ja olimme kuin ällikällä lyötyjä. Otimme kutsun erittäin mielissämme vastaan, heitimme moikat etupenkille ja jatkoimme matkaa kohti Kumasia. Häihin on nyt parisen viikkoa. Muutama päivä sitten hän soitti, vaihdettiin taas kuulumiset ja sitten hän sanoi: ”Soittelin kysyäkseni, kuinka pitkä olet.” ”Kuinka pitkä? …Metri seitkytviis suurin piirtein.” ”Ahaa, okei, no sitten olet liian pitkä. Morsiusneidon täytyy olla lyhyempi kuin morsiamen.”

Häät tulevat olemaan varmasti mielenkiintoinen ja ainutlaatuinen kokemus, mutta ei siitä pituudesta ihan aina olekaan niin paljon hyötyä kuin uskoin.