Silmät ammolla, korvat höröllä, pää pyörällä

Uusi maisema, uusi paikka, uudet ihmiset ja uusi elämä näyttää yhä ihmeellisemmältä päivä toisensa jälkeen. Tuntuu, että koko ajan tapahtuu asioita, joista voisi kirjoittaa novellikokoelman verran kirjallisuutta. Asiat alkavat kuitenkin toivon mukaan jäsentyä ja hahmottua pikku hiljaa.

Muutimme yhdessä sveitsiläisen Yordan kanssa tiistaina Effiduase-nimiseen kaupunkiin. Effiduase sijaitsee noin tunnin matkan päässä (n. 30 km) Ghanan kulttuurin keskuksesta, maan toiseksi suurimmasta kaupungista Kumasista. Täälläpäin matkat mitataan aina ajassa, kilometreistä tai maileista ei oikeastaan ole käytännön hyötyä. Kolmeenkymmeneen kilometriin mahtuu lukuisia pysähdyksiä johtuen ruuhkista ja ihmisten, tavaroiden ja eläinten suuresta määrästä kaduilla ja teillä. Olemme matkustaneet jonkin verran autoilla ja trotrolla (joukkoliikenteen minibussi) ja vaikka täällä teoriassa on oikeanpuoleinen liikenne, se ei aivan päde – ainakaan risteyksissä. Sieltä mennään mistä parhaalta tuntuu. Minulta kysyttiin, noudatetaanko Suomessa todella teiden keskiviivaa, pysyvätkö autot omilla kaistoillaan. Vastaus ”kyllä” aiheutti melkoista naurua. Aurinko nousee kuudelta ja laskee yhdessä hujauksessa iltakuudelta. Tämän aikavälin ulkopuolella näkyvyys on yksi musta horisontti. Vauhti kuitenkin vain kiihtyy ja autot hipovat tienviertä, näkymättömissä kulkevia ihmisiä; hyvä kun postikortin saisi mahtumaan konepellin ja paidanhelman väliin. Kertooko se ajajan taitavuudesta vaiko hulluudesta, en osaa sanoa; se on osa kulttuuria.

Kämppiksenäni seuraavan kuuden kuukauden ajan on sveitsiläinen Yorda, jonka vanhemmat ovat syntyisin Eritreasta, Afrikasta. Yorda on ihonväriltään tumma, mikä ei herätä paikallisessa väestössä kummoista reaktiota, ellei sitten silmään pistä eurooppalaisen turistin tyyli liikkua ja ihmetellä. Minä taas puolestani olen hyvin vaalea, mikä saa aikaan erilaisia reaktioita. Suurin osa ottaa minut hyvin lämpimästi vastaan ja toivottaa tervetulleeksi maahansa, ”akwaaba”. Mitä tulee lapsiin, heidän huomionsa on sanoinkuvaamatonta. ”Obruni, obruni” kuuluu huudot, kun ohitan lapsia mistä ikäryhmästä tahansa. Obruni tarkoittaa twi:ksi valkoista miestä/ihmistä, eikä ole millään tapaa loukkaava nimitys. Erityisesti kaikista pienimmät lapset tuijottavat ihmeissään: innokkaimmat juoksevat päistikkaa päin jalkoja ja jäävät roikkumaan, jos yritän ottaa askeltakaan. Toiset, vähän ujommat lapset tulevat, ottavat kädestä kiinni ja ihmettelevät kädessä näkyviä suonia, käsikarvoja, rintakehää, jalkoja – mikä tahansa kaistale ihosta kelpaa. Jotkut kurkottelevat ylös kasvoihin, vaikkei pienillä jaloilla yllä kovin korkealle.

Ghanassa on tullut vastaan monia mielenkiintoisia ja yllättäviä eroja suomalaiseen kulttuuriin verrattuna. Yksi huvittavimmista ja ehkä ajoittain rasittavimmista on paikallinen yleisradio. Täällä sanan merkitys on kirjaimellinen: asuinympäristömme lähellä on rakennus, mistä tulee yötäpäivää radiolähetystä ja sillä volyymillä, ettei varmasti kukaan jää paitsi. Tämä harvemmin on musiikkia, vaan puhetta, keskustelua, uutisia ja laulua. Tässä täytyy olla todellinen yhteisöllisyyden ajatus taustalla, sillä kaikilla ei ole varaa omaan radioon. Ylipäätään voi sanoa, että hyvin harvoin on hiljaisia hetkiä. Joka puolella on koko ajan huutoa, musiikkia, yleisradion yleismölinää ja kaikkia näitä päällekkäin. Se parhaiten kuulee, joka kovimmalla soittaa.

Yksi asia, joka pätee suurimpaan osaan täällä asuvista ihmisistä on, että sillä sekunnilla kun sanoo sanankin twi:ksi, heidän kanssaan tulee paremmin toimeen. Olen oppinut perusjutut, kuten mitä kuuluu?, hyvää, sinä?, hyvää, nimeni on, ikäni on, tulen Suomesta, on jano, on nälkä, rakastan sinua, pidän sinusta, huomenta, päivää, iltaa, menen kouluun/kotiin/kirkkoon, paljon maksaa?, tahdon alennusta!, appelsiini, vesi ja muutamia muita hyvin hyödyllisiä sanoja. Suurin osa ihmisistä kyllä puhuu englantia, mutta jos heittää mukaan sanankaan twi:tä, hymy nousee kasvoille.

Kielten sekamelska on yksi juttu, joka sekoittaa päätäni täällä. Yorda puhuu vain ja ainoastaan ranskaa kun taas paikalliset puhuvat twi:tä sekä englantia erittäin ghanalaisittain. Tämä tarkoittaa, että toimin kääntäjänä Yordalle eli puhun hänelle rikkonaista ranskaa, paikallisten kanssa englantia, josta en vielä saa mitään selvää (vähiten puhelimessa!!) ja muutaman sanan twi:tä. Tunnustan, että toisinaan, yksin ollessani, on tullut myös pari valittua sanaa suomeksi.

Ghanassa tähän asti saamani ruoka on ollut pääosin hyvin maukasta. Koostumus ja jotkut maut ovat melko erilaisia koti-Suomeen verrattuna, mutta olen mielestäni suhteellisen helppo, mitä tulee uusiin makuihin. Täällä syödään käsin. Toisinaan me syömme myös käsin, mutta noin puolet kerroista olemme pyytäneet ja saaneet lusikat. Välillä kädet ovat niin likaiset, että kovinkaan vatsa ei kestäisi kaikkien niiden eliöitten ja bakteerien yhteen sulattamista. Yksi ihmetyksen aihe useitten kymmenien joukossa on annoksien suuruus – ghanalaiset pystyvät syömään ylettömän suuria annoksia, mutta ovat silti hoikkia ja atleettisia. Olemme myös nähneet paikallisia, joilla on varaa käydä syömässä kansainvälisten pikaruokaketjujen ravintoloissa ja se näkyy kyllä vyötäröllä. Sitä se meidänkin toimistotyö teettää.

Elämme tällä hetkellä sadekautta ja se kestänee vielä noin kuukauden päivät. Vettä tulee taivaalta välillä kuin saavista kaatamalla ja yhtä nopeasti se on ohi. Nämä sadehetket on osattava hyödyntää hyvin keräämällä sadevettä sankoihin. Me emme ole valitettavasti oppineet vielä ennakoimaan hyvin vedenkeruupisteitä vesikourujen alta, joten nyt, kun vesiputkista ei tule vettä, olemme vähän kuin kalat kuivalla maalla. On aivan normaalia, että päivän aikana tulee useita sähkökatkoksia sekä vesikatkoksia, mutta toivomme vain, että tämänkertainen vesikatkos ei kestäisi ylettömän kauan – hygieniapuoli olisi kuitenkin mukavaa pitää kohtalaisissa pitimissä.

Täällä todella on monet turhamaisuuden rippeet karisseet kannoilta. Esimerkiksi sellainen esine kuin peili on tuiki tuntematon ja melko hyvin ilman sitä olemme pärjänneetkin. Uskoisin kuitenkin, että tulemme lähitulevaisuudessa vielä sijoittamaan tähän luksukseen.

Matka on alussa, ensimmäiset pari viikkoa takana. Ghana on hieno maa täynnä ystävällisiä ja avuliaita ihmisiä. ”Patience and relax” – ja kaikki menee loistavasti.

PATIENCE AND RELAX

On lauantai ja melkein viikko takanapäin. Meitä on nyt yhteensä 22 vapaaehtoista kuudesta eri maasta. Tyttöjä ja poikia Ruotsista, Saksasta, Itävallasta, USA:sta, Sveitsistä ja minä ainokaisena Suomesta. Ikähaarukassa olen kärjessä sveitsiläisen Yordan kanssa, porukan keski-ikä huitelee 19-20 vuodessa. Saksalaisten invaasioksikin tätä voisi kutsua – heitä on yli puolet porukasta.

Elämä rullaa oikein mukavasti. Suomalainen pessimismi nostaa välillä päätään ja varoittaa, ettei vain menisi liiankin hyvin. Uskoisin, että kulttuurishokki nro. 1 on kohdattu ja toista odotellessa; kolmannesta vielä puhumattakaan. Kokenutta matkailijaa kuunnelleena tiedän, että yleensä kestää muutama viikko, kunnes ymmärrys räjäyttää tajunnan: täällä ollaan ja täällä pysytään.

Viikon aikana on tutustuttu paikalliseen kulttuuriin, opiskeltu maan 46 kielestä käytetyintä, twi-nimistä kieltä, kierrelty kaupungilla, hankittu paikalliset puhelinliittymät, vaihdettu rahaa, torjuttu yli-innokkaita katumyyjiä, keskusteltu, tutustuttu muihin reissaajiin, syöty herkullista ghanalaista ruokaa (bankua, jamssia, keittobanaania), käyty yksillä paikallisessa ja sulatettu tätä kaikkea öisin hyttysverkon suojissa ja tuulettimen käydessä tasaista hurinaansa.

Moneen asiaan on jo ehtinyt tottua, itse asiassa paljon nopeammin kuin olisi voinut kuvitellakaan. Ensimmäisen yön vietin vuokrakämpässä, missä ei ollut lainkaan vesijohtoverkostoa. Kaikki vesi saatiin pienistä 5 dl:n pussukoista. Vuorokauden vietettyäni tässä talossa tulin Pelastusarmeijan ylläpitämään hostelliin, jossa valmennusleiri järjestetään. En voinut uskoa silmiäni, kun näin suihkun sekä vesihanan, joista tuli vettä ihan vain nuppia kääntämällä. Täällä on ehdottomasti veden tärkeys iskenyt minuun kuin kiveen. Suoraan sanottuna ensimmäisen päivän kokemuksen valossa tämä matkaoppaan mukaan über-low-budget-hostelli, missä nyt olemme on kuin majailisi viiden tähden luxus-resortissa.

Salvation Army Hostel

Leirin alussa opimme kaikista hyödyllisimmän opin, mitä Ghanassa tulee ikinä tarvitsemaan: Just to have PATIENCE and RELAX. Tämä ohje ja eritoten nuo kaksi sanaa toimivat jokaisessa tilanteessa ja tekevät täällä olosta mahdollisimman mieluisan. Ikinä ei voi etukäteen tietää, jos jokin mättää liikenteessä, byrokratiassa tai tekniikassa. Toisaalta täällä voi myös toden teolla jäädä suustaan kiinni ties kuinka pitkäksi aikaa. Ghanalaiseen tapaan on kohteliasta vaihtaa kuulumisia pitkään, hartaasti ja kysellä vointia useaan otteeseen. Kaiken tämän keskellä kärsivällisyys ja rentous ovat kaksi avainta, joiden avulla kulkea eteenpäin. Ensimmäisinä päivinä asioiden paikallaan seisominen oli turhauttavaa ja tuntui, että täytyi päästä olemaan tehokas ja mennä kohti päämäärää. Muutamien päivien saatossa odottelusta, ihmettelemisestä ja mukavasta jaarittelusta on tullut osa päivärytmiä. Väittäisin, että pystyn jo tuntemaan, kuinka suorittaminen ja määrätietoinen eteneminen Ei-yhtään-minnekään alkaa pala palalta poistua tästä porukasta. All you need is to have patience and relax; tällaisen ajattelutavan sanomaa voisi levittää mieluusti ja järjettömän päämäärättömästi ympäri maailman.

Kuvakerrontaa Accrasta

Vapaaehtoiset lepäävät mielenkiintoisen Twi-kielen opintojen keskellä!

Katukuvaa – elämä voi olla välillä hyvin rauhallista.

Tämän taidon oppimiseen saattaa vierähtää meikäläiseltä melkoinen tovi.

Yrittäjyys kannattaa!

Paikallista pyykkiä narulla.

Relataan tyttöjen kanssa hostellin huoneessa. Uudet, kivatkin kokemukset kuluttavat ja väsyttävät.

Päivittäiset juomat: aamulla murukahvia ja muina aikoina juodaan vettä suoraan 500 ml:n pusseista.

Sähköt toimivat ja tietokone latingissa!

Accralaisen asunnon lavuaari. Vettä ei hanasta kuitenkaan saa tässä kämpässä, vaan kaikki hoidetaan paljujen avulla. Vesi jatkaa matkaansa yleiseen ojaan, joka kulkee kadun viertä.

Yksinkertainen, mutta sitäkin parempi ohje elämään.

Kertaheitolla Ghanaan

Vihdoin perilla! Tulin paivaa aiemmin Accraan kuin mita muut saman jarjeston kautta tulevat. Tama paiva on ollut todellista ihmettelya. Itse asiassa jo siita lahtien, kun ensimmaista kertaa ulos lentokenttaalueelta astuin, olen saanut kulttuuria tuutin taydelta. Vaikka olenkin matkustellut jonkin verran aiemmin, on se silti aina jonkinlainen shokki. No, sitahan varten taalla osaksi ollaan, kulttuurien vaihdos on yksi vaihto-ohjelman paatarkoituksista.

Olen ollut perilla nyt noin 12 tuntia, mutta tuntuu, etta olen kokenut uusia asioita maarallisesti jo yhta paljon kuin mita Suomessa normaalisti ehka 12 viikossa. Tahanastinen tuntuma on, etta liikenne on mielenkiintoinen, toimiva ja kiva - ainakin niin kauan kun itse ei tarvitse olla ratin takana. Julkisivu on taalla sellaista kuin odotinkin, ja nyt puhutaan siis paakaupungista. Vihrean, keltaisen, punaisen, ruskean, pahvin, muovin, kiven, kankaan ynna muiden varien ja materiaalien hyva yhteiskokonaisuus on vallassa. Aania on monenlaisia - musiikkia, liikennetta, puhetta, huutoa ja tuulettimia. Ei kuitenkaan lainkaan hairitsevasti vaan osana kokonaisuutta. Samoin tuoksuja on moneen lahtoon. Taivas on pilvinen, mutta lamminta riittaa ja kosteusprosentti vahan kuin mokkisaunan jalkilammoissa istuisi.

Edessa on orientaatioleiri muiden vapaaehtoistyontekijoiden kanssa. Heita saapuu noin kymmenen tanaan ja kukaties lisaa huomenna. Ennen matkaa kyseenalaistin vahan pitkan leirin hyotya, mutta rakas sisko oli oikeassa: tuntuu ihan hyvalta saada vahan seuraa muista samassa tilanteessa olevista ihmisista. Tiedan taman paivan perusteella jo vahan, milta tuntuu erottua massasta ja on kiva tietaa, millaista siita on erottua porukan voimin. :)

Loysin internetin jarjeston toimistosta ja jarjeston tyontekija, Sheila, lahti hoitamaan asioita ja ymmarsi varmaankin, etta saan kylla aikani kulumaan kun yhteys muuhun maailmaan on taattua! Tallaiset ennakkotunnelmat hyvin vahan maassa aikaa viettaneelta. Mahtaa ajatukset viela muuttua monta kertaa tulevan vuoden aikana.

NOTA BENE: ÄLÄ HEITÄ PASSIASI LÄHTÖSELVITYKSESSÄ LAUKUNKANTOHIHNAN ALLE

Matka alkoi suoraan sanottuna pienellä jännitysmomentilla. Järjestelmällisyys on useimmiten toinen nimeni, mutta toisinaan kuitenkin me suhtkoht järkevätkin ihmiset (ja ehkä juuri nimenomaan me) teemme virheitä juuri niinä hetkinä, kun vähiten mitään mullistavaa kaipaisimme.

Helsinki-Vantaan lentokentällä oli paperit ja koneet sekaisin ennen kuin sinne astuinkaan tänä aamuna klo 04:00. Muuten tyhjä kenttä, mutta pitkä jono oman lentoyhtiöni lähtöselvityspisteessä. Jonon kasvaessa ja jalkojen puutuessa ilmeni, että kahdesta tiskistä toisen tulostin oli sanonut itsensä irti. Viereisen tiskin tyttö tulosteli aikansa molempien pisteiden lentolippuja, kunnes totesivat, että parempi on antaa lipukkeet vasta koneeseen astuttaessa jokaiselle henkilökohtaisesti käteen.

Omalta osaltani päätin hämmentää soppaa vähän lisää. Tulin tiskille kädessäni lentolippu ja passi yhteiseen muovitaskuun tiukasti pakattuina. Huojentuneena viimein pääsystä tiskille heitin toisen kahdesta matkalaukustani punnittavaksi. Samassa aistin kädessäni jotain ja kuulin äänen ”sssshhhviuh”. Missä passi?! Senhän heitin tietysti viisumeineen kaikkineen tiskin alle, kadoksiin. Kylmähermoisesti päättelin, että tämä matka tyssäsikin tähän ellei joku pian täräytä paikalle ja mieluiten sorkkaraudan tai muun järeän teräaseen kanssa. Tiskin toisella puolella oleva nainen katsoo epäuskoisena minuun: ”Eihän se passi tuonne voinut mennä?” ”Menihän se”, totesin. Mielessäni ehdin tehdä jo hätäsuunnitelman ja päätin, ettei se Ghana yhdestä tytöstä ole seuraavaan kuukauteen kiinni. Jos passia ei saa, matka kääntyy takaisin kotiin, uusi passi ja viisumi hakuun, minkä jälkeen uudet lentoliput hankintaan. Olin tietysti ehtinyt vuokrata asuntoni jo pois ystävälle; tokihan sitten alivuokralaiseksi olisin myös omaan kotiini mahdollisesti päässyt. Tappiot rapiat 700 euroa.

Tiskin takaa soitettiin yhtä jos toista puhelua ja selitettiin ”että kun tällainen ongelma, asiakkaan passi KUULEMMA lojuu jossain tuolla koneiston alla…”. Vihdoin huoltomies, ei ihan välttämättä aamuihminen hänkään, tulee paikalle klo 05:05. Lentokoneen lähtöön 25 minuuttia. Lopulta huoltomies nappaa passin koneitten vierestä ja toteaa, että inhottavamminkin olisi voinut käydä. Kaikeksi onneksi passi ei ollut jäänyt uumeniin vaan lennähtänyt muovitaskusta suoraan koneiston viereen, lattialle, näkymättömiin meidän kaikkien silmistä.

Tavarat saatiin tsekattua. ”Koneen lähtöön 17 minuuttia”, äiti huitoo vierellä. Nopeat halit, tirautan kyyneleet ja matka maailmalle alkaa.

Aina en tiedä, mikä tarkoitus kaikilla ongelmilla ja ylimääräisellä stressillä ja turhalla säätämisellä on. Olisin aivan hyvin aloittaa vuoden taipaleeni Ghanaan ILMAN passin heittämistä keskelle matkatavaranlastauspistettä. Toisaalta opin pitämään kiinni passista. Ehkä vuoden aikana tulee eteen tilanne, jossa tiukka ote passista auttaa ratkaisevasti.